Blogikirjoitus, Kapteeni Raimo Holopainen – Reiän paikka – oikea vai väärä

Blogikirjoitus – kapteeni Rami Holopainen

 

Reiän paikka – oikea vai väärä

 

Tuttu kaveri kävi pelaamassa meillä. Pyysin palautetta kierroksen jälkeen. Aika nopeasti tuli jo aiemminkin – jopa omilta – kuultu: Teidän lippunne eivät ole laillisessa paikassa. Kahlasin sääntökirjan, Golfliiton ja Gofpisteen sivut, mutta mistään ei löydy määritelmää ja ohjeistusta lipun paikalle. Laajasta kontaktiverkosta löytyi kuitenkin uskottavia, jo valmiiksi mietittyjä NÄKÖKULMIA ja PERIAATTEITA asiaan. Amerikkaan en soittanut kysyäkseni miten USGA tai Trump on asian ratkaissut PGA-kisoihin.

 

On tietenkin kaksi aivan eri asiaa, jos puhutaan ammattilaisgolfista tai klubipelaajan golfista. Ja tämä koskee myös lipun paikkaa. Eräs perusperiaate reiän sijoittamisessa on hyvän lyönnin palkitseminen ja huonon lyönnin rankaiseminen. Tämä periaate koskee kyllä myös avauslyöntiä ja miksei myös jatkolyöntejäkin. Maailmalla käytetään tässä myös teknisiä apuvälineitä, mm. strimpmeteriä, jolla tosin mitataan ensisijaisesti viheriönopeus tasaisella viheriöllä. Jätetään kuitenkin tekniikka muille ja keskitytään maalaisjärkeen ja reiluuteen eli oikeudenmukaisuuteen erottamalla tai suosimatta kuitenkaan ns. hyviä ja huonoja pelaajia. On vain raaka tosiasia, että kun hyvä pelaaja lyö par4:lla kakkoslyönnin wedgellä ja korkeamman tasoituksen omaava puukolmosella, on reiän paikka toiselle vaativampi. Rönnäsin isot viheriöt ovat kieltämättä haasteellisia, mutta antavat myös enemmän erilaisia variaatioita.

 

Mielestäni hyvä kiteytys on: Ei ole olemassa kiellettyjä reikien paikkoja – on hyviä ja huonompia paikkoja. Ja toinen: Reiän paikka on sama kaikille. Ihan turha on mossottaa, että kun toiset ovat parempia puttaajia. Nämä paremmat puttaajat kun taitavat muutenkin olla parempia pelaajia?

 

Muutama reunaehto

 

Reiän pitäisi olla vähintään kolme askelta viheriön reunasta sekä vanhan reiän paikasta. Jos bunkkeri on lähellä viheriön reunaa, esim. Rönnäsin väylät 5, 7 ja 9., tulisi etäisyyden olla suurempi. Samoin meidän ainoalla kaksitasoviheriöllä tulisi välttää tasoja erottavan pinnan välitöntä läheisyyttä.

 

Reiän ympärillä tulisi olla mielellään 0,6 – 1 m mahdollisimman tasaista. Tosin muutamilla väylillämme, mm. 2, 3, 4, 5, 7, 11 ja 18, on yhdellä lohkolla aika haastava paikka, jossa reiälle ei ole muuta paikkaa kuin kalteva pinta. Tällöin tulisi löytää reiän paikaksi sellainen, että se on kaltevaan pintaan nähden sivuttain mahdollisimman vaakasuorassa. Jos viheriöllä on muuta pintaa alemmalla oleva kohta, tulee tätä paikkaa välttää vesisateen uhatessa.

 

Eräs reunaehto on, että pallon pitäisi saada pysähtymään reiän tasolle kaikista suunnista. No, meidän lohkot 3 ja 4 ovat kyllä väylällä 5 aika haasteellisia – reiän tekijälle ja pelaajalle!

 

Rönnäsin lohkojako helpottaa hieman reunaehtoa TASAPAINO, jonka mukaan reikiä tulisi olla tasaisesti oikealla/vasemmalla ja edessä/takana.

 

Ihan hyvä ajatus on myös: Harjoituspäivinä käytetään alueita joita ei kilpailuissa voida/haluta käyttää. Mielellään lähelle niitä reunoja, joiden läheltä kulkutiet menevät. Tällöin kävelyn aiheuttama kulutus minimoidaan.

 

Pari teknistä reunaehtoakin on: Vinoon pintaan kairataan reikä pystysuoraan, ei pinnan mukaan. Holkin tulee olla vähintään tuuman viheriöpinnan alapuolella.

 

Ja lopuksi: Kukaanhan ei valita liian helpoista reiän paikoista.

 

Rami Holopainen

kapteeni, seuratuomari

 

 

 


 

 

 

 

 

 

Blogikirjoitus – Rami Holopainen

Ohittamisen sietämätön keveys

Olen tämän kevään aikana kuunnellut muutamaa pelaajaa, jotka tuskailevat pitkiä pelikierroksia. Ymmärrettävää, jos mennään yli 4½ tunnin – saatikka sitten kuuden tunnin pintaan!

On monia syitä, miksi joillain pelaaminen, tai puhutaan mieluummin pelikierros kestää ja kestää. Suurin yksittäinen tekijä on valmius – tai oikeastaan sen puute. Nämähän on moneen kertaan käyty läpi, mutta kerrataan: Jos edellä on tilaa, niin ”hunoorissa” oleva – tai joku muu – avaa ja täyttää vasta sen jälkeen tuloskortin. Muilla pelaajilla TÄYTYY olla maila mietittynä ja hanska kädessä. Ja kaikkein tärkeintä: kaikki katsovat kaikkien lyönnit. Jos sitten joku on karheikossa tai metsässä niin pelaaja lähtee etsimään palloa, mutta muut voivat lyödä eteenpäin, jos on tilaa. Toki silloinkin täytyy vähintään kahden silmäparin olla valppaana. Sitten jo pallon lyönyt liittyy etsintäryhmään ja lopulta muut. Usein pallo kyllä jo löytyykin ennen kuin kaikki ovat palloa etsimässä ja tällöin vain yksi pallo on lyömättä. Ja kyllä viheriölläkin voi lyöntijärjestys olla joustava. Toki, jos haluaa hyödyntää kaverin samassa linjassa olevan puttauksen näkemisen, on se toki OK.  Bägiähän ei tulisi koskaan jättää viheriön eteen. Se on aikamoinen aikasyöppö! Mutta kaikkein pahin on, jos pyrkii pelaamaan (lue: lyömään) nopeammin. Todennäköisesti lyönti epäonnistuu ja poikii 1-2 lisälyöntiä. Pidä kiinni itse lyöntirutiinistasi, 1-2 pro-swingiä, tähtääminen ja lyönti! Jollekin ”ilmakitaraswingit” ovat osa valmistumista, mutta näinköhän siitä on itse lyöntiin paljoakaan apua? Mene ja tiedä.

 

Sitten itse otsikkoasiaan. Jos ryhmäsi pelaa hitaasti, niin vastuu koko ryhmän pelinopeudesta on yleensä kokeneimmalla tai alhaisimmalla tasoituksella pelaavalla. Jos edessä on tilaa ja takana olevat joutuvat odottamaan, on pohdinnan paikka, pitäisikö päästää ohitse? Golfetiketin mukaan ”Peliryhmän tulee pysyä edeltävän ryhmän tahdissa ja mikäli etäisyyttä tulee yhden reiän verran, tulee takana tuleva ryhmä päästää ohitse, oli sen koko mikä hyvänsä. Mikäli takana tuleva ryhmä pelaa selvästi nopeammin, tulee se päästää ohitse, vaikka edessä ei tyhjää reikää olisikaan”. Golfsääntöjen /6-7 ja 33-1) mukaan hitaasta pelistä voidaan antaa jopa rangaistuslyöntejä. Kapteeni sanoo, että toimikaa fiksusti eli käyttäkää pelisilmää. Vastuu on myös molemmissa ryhmissä. Hitaasti pelaavan ryhmän täytyy tarjota ohitusta ja takana tuleva ryhmä voi pyytää ohitusta.

 

Anna ohittaa oikein

 

Jos ohittamisesta on sovittu suullisesti tai käsimerkein, niin ohitettava ryhmä ei missään tapauksessa saa jäädä odottelemaan (meillä esim. väylä 4/par3) teeboxiin, vaan kaikki lyövät avauksen ja jos takana tuleva ryhmä on myös jo valmiina, avaavat hekin. Sitten marssitaan viheriölle ja tarvittaessa ohittavan ryhmän pallot merkitään ja ohittava pelaa reiän loppuun, kiittävät ystävällisyydestä ja suuntaavat seuraavalle reiälle. Mikäli ohitettava ryhmä jää syömään eväitä teeboxiin, niin ohittavat ryhmän takanakin tuleva ryhmä saattaa olla jo jonotusvuorossa. Jos taas ohitus tapahtuu pallon etsinnän vuoksi vaikka väylillä 5, 6, 8, 10 tai 15, niin ohitettava ryhmä antaa selkein merkein luvan, siirtyy syrjään ja – mikä tärkeintä – seuraa ohittavan ryhmän lyönnit ja kuittaa löytyy/lyö varapallo -huudoin tai merkein.

 

Olethan myös tietoinen, ettei kilpailussa saa ohittaa? No, niin on moni muukin, mutta kyllä se on yksi niitä ”30 vuotta pelanneen varmaa tietoa” eli sääntöasia se ei ole ja ohittaa voidaan, jos tilanne esim. lyöntipelikilpailussa on selkeä – esim. useampi pallo hukassa – niin ohitus voidaan tehdä. Pakko ei ole ohittaa, sillä joillekin ohittamisen ”paineet” saattavat pilata reiän. Eräs valvojien tärkeimmistä tehtävistä on valvoa pelinopeutta. Oikein huono selitys on se, että eivät takana tulevat ole joutuneet odottamaan.

 

Hyviä, leppoisia ja mukavan pituisia kierroksia – tarvittaessa ohittaen.

 

Rami Holopainen

kapteeni

 

  1. Otsikkolainaus Milan Kunderan romaanista Olemisen sietämätön keveys – hieno elokuvanakin.

 


Blogikirjoitus – Rami Holopainen

Golf fyysisesti, taloudellisesti ja elämyksellisesti

Pelasin vuonna 2017 yhteensä 174 kierrosta. Suomessa, pääosin Rönnäsissä 72 ja Espanjassa 11 eri kentällä siten 101. Siis oleellisesti enemmän kuin keskivertopelaaja (30-35 kierrosta), mutta hurjasti vähemmän kuin eräs MC, muuten mukava rönnäsläinen.

Fyysisenä suoritteena nuo 174 kierrosta tekevät noin 1 800 km kävelyä, noin 2,5 miljoonaa askelta, noin 16 000 lyöntiä, joista muistaakseni 206 olivat hyviä, muut aiheuttivat enemmän tai vähemmän sydämentykytystä, sadattelua tai omassa osaamattomuudessa märehtelyä.

Kilokaloreita kuluu kierroksen aikana noin tuhat, koska kävelen 99 % kierroksista. Joskus vaan tuntuu, että kärrystä on kumi puhki, jarrut päällä tai etupyörän aurauskulma on pielessä. Siksi pyöristän hieman ylöspäin ja oletan kuluttaneeni 200 000 kaloria. Kun tämä suhteutetaan siihen, että yksi olut on noin 130 kilokaloria ja yksi punaviinilasillinen hieman enemmän, niin jos join – korjaan, olisin juonut – joka kierroksen jälkeen oluen ja illalla tuloksia tarkastellessa kaksi lasia punaviiniä, olisin ottanut takaisin vain noin 50 000 kilokaloria. Urheilija-Rami vs. Nautiskelija-Rami voitti siis 150 000 yksikköä. Jess! Ja olisin siis 23 kiloa painavampi ilman urheilua, toinen jess!

Aikaa tähän ”jaloon” harrastukseen kului noin 1 000 tuntia eli jopa puolen vuoden työaika! Jos olisin tehnyt sen ajan töitä 50 euron tuntipalkalla, olisin 50 000 euroa rikkaampi. Siis minä ja verottaja yhteensä! Lisäksi olisin säästänyt kolmisen tonnia vastike- ja green fee -maksuissa ja varmaan saman verran palloissa, pelipaidoissa ja No Red Tee -kuluissa. Mutta, nyt sain nauttia ainakin sadan eri ystävän seurasta, ottaa viisi tuntia heidän elämästään minulle. Valitsin siis Sinut, ystävä hyvä, enkä uutta autoa, maailmanympärimatkaa tai muuta turhuutta. Kolmas jess, ja oli järkeä tai ei, niin kauden 2018 tavoitteeksi asetan 200 kierrosta!

Joku on sanonut, että elämä on vain numeroita. Niinpä, mutta mukavahan numeroita on pyöritellä, jos saa edes golfissa käännettyä ne edukseen, kun Lottoyhtiö, verottaja, poliisin valvontakamera, vaimon halausten ja leuanvetojen määräkehitys ovat aina minua vastaan.

Rami Holopainen, jäsen 1590

 

PS. Kuten huomaat, ei tällaiseen kolmensadan sanan blogiin, golfia sivuavaan juttuun kovin ihmeellistä aasinsiltaa tarvita. Eikä tämä blogipalsta ole hallitusjäsenten, kapteenin tai minkään muunkaan tahon yksinpuheluareena. Haastankin sinut kertomaan vuoden 2018 aikana omista numeroistasi, pelikokemuksistasi, kehitysideoista tai muuten vaan pohtimaan golfin ja golfympäristön olemusta ja asemaa Rönnäsissä, Suomessa yleensä, Augustassa, Espanjassa tai Hua-Hinissä.


 

 

Tulosta, tunteita vai molempia

Pääsin mukaan erääseen Andalucian hienoimman golf-yhteisön kilpailun suunnitteluryhmään ja kaupan päälle tuomariksi. Aloitimme kilpasarjan varsin erikoisella ratkaisulla, joka ainakin omalta osaltani nosti fiiliksiä. No, tuloksessa se ei näkynyt – tällä kertaa.

Koska pääosa täällä (Espanjassa) koko talven pelaavista suomalaisista on eläkeläisiä – varmaan 90 % ikävuosien 60-80 välillä – päätimme, että 65 vuotta täyttäneet miesseniorit saavat halutessaan pelata punaiselta teeltä toki teen mukaisella slopella. Mutta, ongelmaksi muodostuikin heti, etteivät läheskään kaikki kentät ole sloupanneet punaista teetä miehille. Niinpä tein eräälle kentälle korjauslaskurin, jossa huomioin slope-muutoksen valkoiselta keltaiselle ja vastaavasti keltaiselta siniselle. Kun laskin pituuden muutoskertoimen ja huomioin sen vain noin 80 %:sesti, sain aivan uskottavan kertoimen sinisiltä edelleen punaisille. Miesten slope antoi keskimäärin 3-4 lyöntiä vähemmän kuin naisille.

Tätä ennen pelasimme kuitenkin Cabopinon kentän, jossa kenttä oli slopattu myös punaisilta merkeiltä pelaaville miehille. Oma valintanani oli pelata keltaisilta tasoituksella 16 tai punaisilta tasoituksella 13 eli vain kolmen lyönnin erolla. Kun matka lyheni kuitenkin 554 metriä (kolme x 182 m), oli valinta helppo – siis punaisille. Ja siitä se lysti sitten alkoikin, sillä pääsin periaatteessa jokaisella par4-väylällä kahdella päälle ja puttaamaan birkkua. Mutta vain periaatteessa, sillä muutama avaus pilasi tuloksen, mutta hävisin silti kisan voittajalle vain neljä lyöntiä.

Mutta se fiilis

Huolimatta huonosta avauspelistä ja rähmityistä puteista, oli kokonaisfiilis mahtava. Sitä ihan luuli olevansa mainettaan parempi golfari! Ja aivan sattumalta avasin kisan jälkeen illalla matkalukemiseksi ottamani, Golflehden numeron 8/2016, jossa Petri Peltoniemi avaa samaa asiaa otsikolla Lyöntipaikan valinta – järjellä vai tunteella. Petri siteeraa nimeltä mainitsematonta tutkimusta, jossa kentän ihannepituus kullekin pelaajalle on 18 x rauta7 + 14 x draivi. Minulla numerot ovat (tosi hyvillä lyönneillä) 110 m ja 175 m, mikä antaa em. laskukaavan mukaan minulle ihannekentän pituudeksi 4 430 m. Cabopino on keltaisiltakin lyhyt, vain 5 194 m, mutta punaisilta 4 640 m eli jo aika lähellä ”ihannekenttääni”.

Entä Rönnäsissä

Sea Golf Rönnäs on sloupattu miehille myös punaisille. Saan matkahyvitystä 733 m, mikä maksaa sloupissa 5 lyöntiä eli 155 m lyöntiä kohden. Rönnäsin pituudethan ovat: keltaisilta 5 541 m, sinisiltä 5 180 m ja punaisilta 4 808 m eli punaisiltakin pelaten on kenttä yli 400 m liian pitkä! No, joka tapauksessa seuran mestaruuskisat sinisiltä (veteraani kun ollaan), on aina ollut kiva kokemus. Jollekin taas kenttä on meillä keltaisiltakin pelaten jopa liian lyhyt. Laskepa huviksesi oma kentän ihannepituutesi. Saattaa olla, että kerään tästä joskus hieman tilastotietakin.

Tämä blogi-kirjoitus ei ole kannanotto eikä missään tapauksessa ohjeistus kilpailutoimikunnalle. Pikemminkin herätys ja ajattelunaihe (mies-)senioreille ja veteraaneille esim. tilanteessa, jossa oma peli ei kulje – niitäkin kun tulee – josko joku päivä kokeilisi muuta kuin keltaista teetä. Hyvä vaihtoehto on myös vaihtaa Meri Puistoon. Voi olla, ettei pistebogipinnoja tule yhtään enempää, mutta kehotankin laskemaan vaikka greeniosumien ja sitä kautta birkkuputtien määriä.

Mikäli kenttäyhtiöt noudattaisivat ihan tarkkaan Petri Peltoniemen (Golfliiton) ”ohjeistusta”, tietäisi se lähes joka väylälle uusien teeboxien rakentamista, sillä leideille tuo em. laskentakaava antanee jopa alle 4 000 metrin kentän – siis melkoista investointia ja se onkin sitten taas ihan eri juttu ja päätös.

Rami Holopainen

kapteeni

Lue kaikki uutiset kategoriassa Ajankohtaista, Blogi